Useimmat keskustelut tekoälystä ja työstä pysähtyvät samaan kohtaan: "Viekö AI minun työni?" Parempi kysymys olisi: "Mistä tuloni tulevat kun palkat kuihtuvat?"

AI-ajattelija David Shapiro julkaisi juuri tiivistelmän 180 000 sanan kirjastaan Labor Zero. Seitsemän viitekehystä joilla ymmärtää taloutta, jossa koneet tekevät kaiken paremmin, nopeammin, halvemmin ja turvallisemmin kuin ihmiset. Amerikkalainen perspektiivi, mutta ydinlogiikka pätee kaikkialla.

Käydään se läpi suomalaisen tietotyöläisen silmin. 👇

Shapiro jakaa ihmisten tarjoaman taloudellisen arvon neljään perusominaisuuteen: voima, sorminäppäryys, kognitio ja empatia. Jokainen palkkatyö on näiden yhdistelmä. Kirurgi yhdistää sorminäppäryyttä ja kognitiota. Myyjä kognitiota ja empatiaa. Varastotyöntekijä voimaa ja sorminäppäryyttä.

Ja juuri nämä kaksi ovat tekoälyn hyökkäyksen kohteena. Suuret kielimallit hoitavat jo nyt suuren osan kognitiivisista tehtävistä: tekstin tuottaminen, datan analysointi, koodin kirjoittaminen, strategisten vaihtoehtojen hahmottaminen. Multimodaaliset mallit alkavat ymmärtää myös empatiaa: äänensävyjä, tunnetiloja, sosiaalista kontekstia.

Suomessa tämä osuu kovaa. Anthropicin Economic Index -tutkimus osoittaa, että korkeakoulututkinnon suorittaneilla altistuminen tekoälyautomaatiolle on lähes nelinkertaista verrattuna matalammin koulutettuihin. Suomessa nuorten aikuisten korkeakoulutusaste on OECD-keskiarvoa matalampi, mutta se ei suojaa. Tietotyövaltainen elinkeinorakenne altistaa suomalaisen työelämän automaatiolle enemmän kuin pelkkä koulutustilasto antaisi ymmärtää.

Voima ja sorminäppäryys eivät ole turvassa nekään. Fyysinen tekoäly kehittyy vauhdilla, mutta sen aikajänne on pidempi. Tietotyöläisillä kello tikittää nopeammin.

Tsekkaa AI-Sanomien ilmaiset ja Plus-jäsenyyteen kuuluvat verkkokurssit:

Shapiro kiteyttää kotitalouden tulot kolmeen lähteeseen: palkat, tulonsiirrot ja pääomatulot. Jos palkat kuihtuvat automaation myötä, jäljelle jää kaksi. Yksinkertaista aritmetiikkaa.

Suomalaiselle tämä kehys paljastaa kiinnostavan sokeuden.

Palkkariippuvuus on Suomessa suuri. Tilastokeskuksen mukaan palkkatulot muodostavat noin 60 prosenttia kotitalouksien bruttotuloista. Lisäksi suuri osa sosiaaliturvasta (eläkkeet, työttömyysturva, sairaspäivärahat) on sidottu palkkahistoriaan. Järjestelmä olettaa, että ihminen tekee palkkatyötä vuosikymmeniä.

Tulonsiirrot ovat vahvat, mutta verorahoitteiset. Pohjoismainen malli on maailman paras turvaverkko. Mutta turvaverkko rahoitetaan veroilla, ja verotulot syntyvät palkkatyöstä. Jos automaatio syö palkkoja laajamittaisesti, veropohja murenee samalla. Turvaverkko rahoittaa itsensä yhä huonommin. Tässä on Shapiro oikeassa: pelkät tulonsiirrot eivät riitä pitkällä aikavälillä.

Pääomatulot ovat keskittyneet harvoille. Suomalaisten varallisuudesta suurin osa on asunnoissa. Tuottavaa pääomaa (osakkeita, rahastoja, yritysomistusta) on suhteellisen harvoilla. Tilastokeskuksen mukaan lähes miljoona suomalaista omistaa suoraan pörssiosakkeita, mutta mediaanisalkku on pieni. Vertailun vuoksi: Norjan valtion eläkerahasto (öljyrahasto) omistaa noin 1,5 prosenttia kaikista maailman pörssiyhtiöistä kansalaistensa puolesta. Suomella ei ole vastaavaa.

Shapiro esittää kiinnostavimman väitteensä talouden neljännestä sektorista. Perinteisesti talous jaetaan kolmeen: raaka-aineet (maatalous, kaivokset), jalostus (teollisuus) ja palvelut (tietotyö). Jokainen edeltävä sektori on kutistunut murto-osaan kehittyneissä maissa. Nyt palvelusektori on vuorossa.

Mutta neljäs sektori nousee: merkitystalous. Se perustuu siihen, että ihmiset maksavat irrationaalisen paljon toisista ihmisistä. Konserttiliput maksavat satoja euroja, vaikka musiikki kuuluu paremmin kuulokkeissa kotona. Ihmiset palkkaavat personal trainerin, vaikka harjoitusohjelma löytyy ilmaiseksi verkosta. Käsityöoluista maksetaan kolminkertainen hinta, eikä kyse ole pelkästä mausta.

Shapiro jakaa merkitystalouden kolmeen osaan:

Shapiro nostaa esiin näkökohdan josta puhutaan harvoin: valtion ja kansalaisen välisen valtasuhteen. Historian läpi valtio on tarvinnut kansalaisiaan kahteen asiaan: tuotantoon (työ ja verot) ja palvelukseen (sotilaat). Kansalaiset ovat vastavuoroisesti tarvinneet valtiota turvallisuuteen ja kaupankäynnin mahdollistamiseen.

Tämä molemminpuolinen riippuvuus on kaiken demokratian perusta. Ei mikään ylevä periaate, vaan kylmä vaihtokauppa.

Mutta jos robotit ja tekoäly hoitavat sekä tuotannon että sodankäynnin, valtio ei enää tarvitse kansalaisiaan samalla tavalla. Shapiro kutsuu tätä "kaksinkertaisen riippuvuuden murtumiseksi". Kuulostaa teoreettiselta, mutta historiasta löytyy esimerkkejä. Öljyvaltiot joiden tulot eivät riipu kansalaisten työstä ovat harvoin demokratioita.

Pohjoismaissa demokratia on vahvaa, mutta sekään ei ole luonnonlaki. Se on instituutio joka vaatii jatkuvaa ylläpitoa. Ja kansalaisten neuvotteluvoimaa.

Shapiro maalaa ison kuvan, mutta käytännössä se tiivistyy neljään konkreettiseen askeleeseen: